Ensinnäkin, hupsista! On jäänyt sitten kirjoittaminen vähälle. n___n en ole oikein tyytyväinen itseeni tässäkään tapauksessa. Hohhoijaa, on tää elämä rankkaa, onko tää ees elämisen arvosta?

Olen tällä viikolla pettynyt itseeni tosi useaan kertaan. Mä en ees halua kertoa sitä kaikkea. Huoh. No nyt, mitä tähän päivään tulee, olen väsynyt tähän päivään. Tekisi mieli oikeasti tehdä jotain, mutta mä en kykene tekee mitään. Oon ihan lamaantunut, perseelle potkittu, jos niin voi sanoa. Tänään mun piti mennä ostamaan äitille äitienpäivälahja, mutten sitäkään kyennyt tekemään. Onneks mulla on koulussa tehty ruusu tuolla yöpöydän laatikossa + oma tekemäni kortti. Vouvou, hienoa(ko?) :---)

Maanantaina ois sitten yläkouluun tutustuminen illalla. Pelottavaa todellakin ! Saan ehkä tietää, mille luokalle joudun ja ketä mun luokalle tulee. Toivon, että siellä ois ees yks mun henkinen ihminen. Ja toivon, ettei kukaan mun kiusaajista tuu mun kans samalle luokalle. n____n tosi tosi pelottavaa, stressaavaa ja tuottaa paineita.

Äh, mitä mä ees yritän selittää? - Nähdään taas joskus.

Heippa taas! :----) Hihihi, tuli viime yönä valvottua aamu viiteen. Kaveri onnistu valvottamaan koneella ja eilen yöllähän päätinkin tämän blogin tänne tehdä. =) No niin, tänää sitten heräsinkin kolmelta - kyllä mun unirytmi on aina viikonloppuisin vähän sekaisin. :---D Äiti ei ollut kovin innoissaan, mutta ei se raukka ollut viitsinyt heräättääkään mua, oon muka aina niin äkäinen jos mut herättää... Enkä todellakaan myönnä sitä ! Mulla on pieni luulo, että tänää tulee ihan normaali päivä. Oikeastaan en voi sanoa sitä kovin normaaliksi, koska mun normaali päivä on täynnä angstauksia. Tänää on siis normaali päivä, minkälaisia ennen vietin. Tällaista normaalia hengailua kotona ja dataamista sekä valmistumista huomiseen koulupäivään. Tänää ei varmasti tuu yhtäkään angstausta =)

Mikään ei saa mua luovuttaan
Et voi mua satuttaa
Et voi pilata mun fiilistä millään
Mul on kaikki hyvin tänään

Näin aluksi voisin toivottaa kaikille tosi hyvää vappua! :---) Toivottavasti ootte viettänyt kivaa aikaa ystävien ja perheen kanssa.

Sitten kun mennään suoraan asiaan. Mulla oli hyvät vappusuunnitelmat vielä alkuviikosta. Parhaan kaverin piti tulla Hämeenlinnasta tänne Kokkolaan asti mun luo viikonlopuksi yötä. :----) Siinä suunniteltiin sen kaverin kanssa tosi paljon kaikkea ja tietenkin odotin tosi innolla tätä päivää, koska viime tapaamisesta on kulunut nyt vajaa kuukausi. Tapasin siis tämän parhaan kaverini viimeksi 3.4. =) Siinä sitten piti äidillekin ilmoitella asiasta - tietenkin - ja vastaus oli myöntävä. Kaverini sai siis luvan tulla tänne ja tietenkin kaverillani oli myös omien vanhempiensa lupa tulla. :) Myöhemmin tällä viikolla varmistin asiaa vielä äidiltä ja sainkin sitten kieltävän vastauksen. Äitini oli muka suunnitellut vapuksi jotain perhejuttuja ja siitäkös sitten sain masennuskohtauksen jälleen. Selvennetään nyt sen verran, että olen masentunut ja aina välillä äitini onnistuu saamaan mut _todella_ syvään masennustilaan, josta on aika vaikeaa päästä pois. :c No joten, siirryin sitten koneelle kertomaan asiasta tälle kaverilleni ja sain hänetkin masentumaan. Hän ei ole masentunut, mutta tuntee itsensä välillä todella masentuneeksi. Sen takia me ollaan niin hyviä ystäviä sen kanssa, koska me ollaan niin samanlaisia. Siinä sitten mesessä jaettiin suruhymiöitä ja angstattiin asiaa. Ja jälleen kerran mä vihasin äitiäni. Ei, se ei ole uusi asia.

No sitten kuitenkin tänään, näin vappuna, ei äitillä ollutkaan mitään suunnitelmia. Koko tämän päivän oon vaan nukkunut ja siinä välillä, kun oon joskus ollut hereillä, oon potenut syvää masennusta ja pahaa oloa. Ja musta niin tuntuu jälleen, että äiti teki tämän tahallaan. Ei halunnut mun iloitsevan jostain. Vaikka eihän se tiedä, mitä mä koko ajan koen ja mitä mä tunnen.

Ehkä olisi parasta palata ajassa taaksepäin ja kertoa teille, mistä tämä kaikki johtuu ja kuka ihme tyyppi mä olen. :---) Mua on kiusattu mun koko kouluvuosien ajan ja olen ollut masentunut nyt suunnilleen kaksi vuotta. Oon hiljainen, koska olen ujo ja pelkään ihmisiä. Tosin en niitä joita tunnen, mutta on myös tapauksia, että pelkään myös tuntemiani henkilöitä. Kenellekään 'vaikutusvaltaiselle' henkilölle en ole kertonut itsetuhoisista ajatuksistani tai siitä, mitä oikeasti tunnen ja käyn joka päivä sisälläni läpi. Perheeni ei ole tietoinen kiusaamisestani, masennuksestani tai kaikesta siitä, mitä olen itselleni tehnyt. Mulla on kaksi isosiskoa, toinen heistä - joka ei asu enää samassa talossa kanssa - ei välitä musta oikeastaan ollenkaan ja toinen siskoistani taasen haukkuu ja kiusaa mua tietämättä, miten se vaikuttaa muhun oikeasti. Vanhempani luulevat mun olevan täydellinen lapsi ja hyvä koulussa, vaikka kokeeni tulokset ovat laskeneet huimasti kahden vuoden aikana ja kiinnostukseni kaikkea - erityisesti koulua - kohtaan on lähes olematon. Pelkään isääni ja mulla on eräänlaisia traumoja hänestä. En ole puhunut hänelle kunnolla kuuteen vuoteen ja jännityn koko ajan hänen seurassaan. Kerran toinen siskoistani oli hieman humalassa ja äitini huomasi sen. Näin kuinka äitini löi siskoani ja siitä lähtien olen pelännyt myös häntä. En siis uskalla puhua kummallekaan vanhemmistani paljoakaan ja en ole sen takia kertonut asioistanikaan heille. Pelkään, että he huutavat tai satuttavat mua jotenkin, jos mä olen hieman erilainen, mitä muut. Ennen, kun en ollut masentunut, mulla oli paljon ystäviä, mutta nyt vuosien varrella ne kaikki ovat jättäneet mut. Ainoastaan jo tarhaiästä lähtien oleva toinen paras kaverini on vielä mun kanssa, mutta hänestäkin aloin erkaantua viime vuoden loppukesästä. En ole ollut kuin kolme kertaa kuuden kuukauden aikana tämän kaverini kanssa ulkona, koska kiinnostukseni hengailusta on myös olematon. Joka päivä istuskelen vain kotona ja mietin kaikkea ikävää. Mulla on koira, joka auttaa jaksamaan mua nää päivät. Mutta se on aika pieni syy elää.

Oon myös muuttunut tosi paljon kahden vuoden aikana. Tyylini on nuorisosanojen mukaan 'emo', mutta itse en luokittele itseäni mitenkään. Joskus saatan korjata muitten väitteet sanomalla, että olen rokkari, mutta sekään ei pidä paikkansa. Siskoni nimittelee mua gootiksi, mutta uskon, että se on liian vahva sana mua tarkoittaen. Tykkään olla erilainen ja erottua joukosta, vaikken erityisemmin huomiosta pidäkään. Olen kyllä huomannut, ettei ihmiset muhun huomiota kiinnitäkään, mutta sitä mä pelkäsin tullessani ensimmäistä kertaa kouluun tämän näköisenä. Nykyajan nuorisoita ei varmaan kiinnosta, miltä joku tällainen masentunut angstipanda näyttää.

Kuuntelen musiikkia. Ehdoton favo on Tokio Hotel. Se on Saksalainen bändi ja tällasta. Se on mun elämä. Jossain vaiheessa siitä tuli niin suuri osa mun elämää, että mä en edes huomannut eläväni sen takia. Superhypersuuri masennus iski, kun sain juuri pidetylle 7.3. olevalle keikalle lipun eräästä kilpailusta ja sitten äiti päättikin etten pääse sinne. Ja kuinka helvetin monta päivää mä kamppailin sisälläni itseni kanssa, miten kysyisin äitiltä sitä lippua. Pari kertaa mä sain sen suunnilleen viiden kuukauden aikana kysyttyä sitä lippua ja aina oli kieltävä vastaus. Sitten osallistuin kyseisen bändin virallisilla sivuilla olevaan kisaan ja voitinkin siitä lipun keikalle. ÄIti oli vastaan ja mä masennuin jälleen äitin takia. Huoh. Nykyään mä en oikein tiedä, miten mun pitäisi elää. TH on mun elämä, mutta mä en pääse sillä eteenpäin. Jos mä pääsisin keikalle, mä pystyisin elää taas jonkin aikaa. Keikkoja vaan ei oo Suomeen tulossa lähiaikoina. Lisäks oon aika kyllästynyt siihen musiikkiin jo, vaikken mielelläni myönnä sitä. Oonhan mä kuunnellut kyseistä bändiä jo lähes neljä vuotta. No, tässä voi vaan odottaa, mihin tää mut johdattaa vai johdattaako mihinkään. :---)

Taitaa olla aika lopettaa nämä selitykset. Uhm, tästäkin tuli hyvin pitkä merkintä ja - ouh - toivottavasti en oo paljastanut liikaa :---D No mutta hyvää vappua vielä kerran. =) Thanks !